Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA (Johannes Ekholm: Rakkaus niinku)

"jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana
"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta" (44)
     Helmikuun aihepiiri tuotti sen verran ajatuksia, että tässä kuussa on suorastaan pakko jatkaa Y-sukupolven ja sen äänten asialla. Akuutisti mieleni päällä ollut seuraavan (vielä mystistä kirjainta kantavan) sukupolven synnyttäminen on ehkä laittanut pohtimaan oman viiteryhmäni sukupolvikokemuksia. Joka tapauksessa Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (Otava 2016) on tematiikaltaan niin oivallinen pari post-alfalle, että se ansaitsee ihan oman käsittelyn.
     Ensin Rakkaus niinku vangitsee muodollaan. Isänsä nurkkiin työttömänä ja rahattomana palannut kolmekymppinen Joona on saanut kustannussopimuksen autofiktiiviseen romaaniin. Sitä varten hän kerää materiaalia äänittämällä erilaisia keskusteluja ja tilaisuuksia perheensä ja ystäviensä kanssa. Litteroitujen äänitteiden ohella Joona sisällyttää teokseensa Googlen pikaviestimellä käytyjä keskusteluja SAD91RL-nimimerkin kanssa – siitä huolimatta, ettei tyttö anna tähän lupaa.
     Koska Rakkaus niinku koostuu vain puretuista äänitteistä, kyseisistä keskusteluista ja muutamasta sähköpostiviestistä, se oikeastaan on Joonan kirjoittama kirja, vaikkei kuitenkaan ole. Lähtökohta vetoaa minuun, ja irrallisista palasista todellisuutta rakentava toteutus onkin kiehtova ja onnistunut. Lukemisen tapoja on tarjolla monia. Joonan tilitykset ja pitkät yhteiskuntakriittiset filosofoinnit kuulostavat keskusteluilta yliopiston kirjallisuustieteen luennoilla, eikä niissä siten ole itsessään mitään hauskaa.
     Oman pääni sisäinen maailma ohjaa kuitenkin tulkitsemaan koko romaanin Y-sukupolven mukayhteisölliselle itsekkyydelle piruilevana vitsinä. Voi olla, ettei tulkinta ole kirjailijan tarkoituksen mukainen, mutta ainakin se antaa lukijalle valtavasti ja tekee teoksesta merkittävämmän. Joonan "Suomen Knausgårdiksi" pyrkivä kirjailijaisä muistuttaa sukupolvensa yksioikoisuudessa monesti omien vanhempieni ikäluokkaa. Samalla juuri hän on paikoin samaistuttava järjen ääni, jonka viiteryhmään tahtoisin itseni kohottaa:
     ISÄ: Tuo kuulostaa kaikki kyllä joltain, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Sinun on tultava alas sieltä yläpilvestä, laskeuduttava maanpinnalle. Tuollainen käsiteakrobatia ei tarkoita mitään. Kerro minulle, yksinkertaisin sanoin, niin että idioottikin ymmärtää, mitä sinä aiot tehdä? Miten sinä aiot hoitaa työnsaannin, asumisen, laskujen maksun jatkossa?
JOONA: En mä tiedä. Eikä mua just nyt kiinnosta tietää. (37)
     Juuri käytännöllisen kiinnostuksen puute lienee sukupolvemme suurimpia ongelmia. Elämme järjettömässä diskurssissa, jossa "töitä ei välttämättä kannata tehdä", jos palkkatuloa saadessaan saa vähemmän sosiaalitukia. Mukavuudenhalu on ihmislajille myötäsyntyistä, mutta usein omaa elämänpiiriä ja ympäröivää yhteiskuntaa kehitetään tehokkaammin epämukavuusalueelta. Kun kaikkien pitää saada olla taiteilijoita, tulemme helposti sokeaksi kaikille niille muille poluille, joiden kautta voisi myös toteuttaa itseään. Se ei tarkoita omien periaatteiden myymistä markkinavoimille, vaan järkevää ja vastuullista suhtautumista omaan elämään.
     "Ainoo mistä kukaan välitti puhuu oli mitä ite teki, ja ainoo syy miks oli kiinnostunu kuulemaan muilta mitä niillä oli menossa, oli että sais tietää onks se siistimpää vai ankeempaa ku se mitä ite teki, että pitääks olla kateellinen vai voiks salaa halveksia." (156) Kilpailu on rakennettu sisään niin koulutusjärjestelmään kuin lasten harrastuksiin, mutta samalla menestyminen on paheksuttava ongelma, joka on nopeasti tasapäistettävä pois päiväjärjestyksestä.
     Yhdessä some-aikakauden jatkuvan läsnä- ja mieltäolon vaatimuksen kanssa tuo kaksinaismoralistinen asetelma tuottaa Y-kansalle haasteita ja paineita, joista heidän vanhempansa eivät tiedä mitään. Vakavasti ottaen siinä ei ole mielestäni mitään väheksymisen tai pinnallistamisen arvoista. Minäkeskeinen kilpailukulttuuri ajaa meidät esimerkiksi siihen, että nykyvanhemmat tahtovat lapsestaan mieluummin kiusaajan kuin kiusatun samalla, kun kauhistelemme konservatiivisia ja väkivaltaisia kehityssuuntia yhteiskunnassa. Tällainen maailmankuva on yksinkertaisesti vastenmielinen.
     SAD91RL kertoo Joonalle Anna Odellin Luokkajuhla-elokuvasta:
"siinä on sellane kohtaus kun ne tekee jotain mindmappii
sen annan luokkakavereiden välisest hierarkiasta
että kuka kiusas ketä, ja kuka oli johtaja jne
niin siin se anna sijottaa eka ittensä sinne pyramidin pohjalle
mut sen joku assari on sillee, että hei,
sä oot nyt menestynyt taiteilija
joka tekee täst aiheesta leffaa
sä oot tääl koko vitun pyramidin yläpuolella
riippumatta siitä onks edelleen haavoittuvainen olo vai ei" (229)
     Oman itsetuntoni vuosien kiusaamiskierteessä paloitelleena uskon tietäväni jotain siitä, miltä tuntuu kiivetä pyramidissa ylöspäin ja tuntea voitonriemua alhaalla häilyviä pisteitä kohtaan. Samalla haavoittuvainen olo ei kuitenkaan täysin helpota enkä voi kuvitella, että äitinä tahtoisin omasta lapsestani kiusaajan, joka "osaa tarvittaessa lyödä takaisin". Sen sijaan toivoisin, ettei hän häpeäisi reilusti omalla työllä ansaitsemiaan saavutuksia, vaikka ne tuottaisivatkin toisissa ihmisissä kateellista halveksuntaa. Tärkeintä on itse kunnioittaa myös eri tavalla ajattelevia, minkä tuo vaahtosammuttimien sukupolvi kenties ehtii vielä oppiakin – aika pelottavasti ehkä kantapään kautta.
     "Ja sua on opetettu että se mitä sä sanot on tärkeetä, ja se mitä sä ajattelet on objektiivista, ja se mitä sä haluut on hyvää, ja siks hyvä maailma olis sellanen missä kaikki ajattelis niin kuin sä, kaikkien pitäis tulla samanlaisiks kuin sä, tai siis sellaisiks kuin sä haluisit tulla, parhaassa mahdollisessa maailmassa, ilman kaikkia sun kiusallisia "poikkeamia" mistä sä yrität niin kovasti "parantua". Mut mitä jos maailmasta tulis kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sä vaikenisit?" (414)
     Mitä, jos maailmasta tulisi kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sinä jatkuvan analyyttisen poliittisen räksyttämisen sijaan ihan vain katsoisit sitä Netflixiä peiton alla – päivittämättä asiasta someen? Mitä, jos sinulla ei olisikaan mielipidettä ihan kaikkeen? Esimerkiksi tämän takia. Henkilökohtaisesti taidan tarvita seuraavaksi jonkin erityisen epähektisen maailmankirjallisuuden klassikon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti