Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 15. marraskuuta 2016

KUNNEI TEIL MITTÄ LEMMIKEI OL? (Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja)

"Aik men.
Mää jäin. 

See unhot munt tähä,
niinko unhoteta kukkaro auton katon pääl. 

Huamak see seuraval taukopaikal, et
helvata, joku puuttu.
Lähtek takas hakema?" (27)

     Ensin huonot uutiset: Kelloja ei ole kukaan osannut vieläkään seisauttaa, joten aika usein tuntuu nuorestakin ihmisestä siltä, kuin keikahtaisi yhtäkkiä kukkarona auton katolta huoltoaseman pihaan. Yksi sellainen hetki saattoi olla viikko sitten, kun silmät ristissä tarkistin aamun uutisia. Sitten paremmat uutiset: jos joku muukin kokee marraskuisessa maailmantilanteessa tarvetta pienelle todellisuuspaolle, se käy helpommin kuin uskoisikaan.
     Ensinnäkin voi roudata patjan, vilttivuoren ja ainakin kilon juustoa lähimmän nuorisoseurantalon kätköihin ja vetäytyä hyvän ystävän kanssa sinne lukemaan runoja ja pohtimaan elämää. Jos tämä tuntuu kovin vaivalloiselta, lähimmän nuorisoseurantalon sijainti on tuntematon tai juuston ekologinen jalanjälki aiheuttaa ahdistusta, samaan tunnelmaan pääsee avaamalla kirjan. Kypsään ikään ehtineet hulvattomat naisihmiset Sylvia ja Tuija ovat nimittäin pilotoineet projektin mitä oivallisimmin.
     Heli Laaksosen näytelmämuotoon kirjoitettu Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) on fyysisenä kirjana ja unisen viikonlopun ajanvietteenä pieni, kevyt ja vaivaton. Sisällöltään ja henkiseltä vaikutukseltaan se on kuitenkin paljon enemmän. Syy tähän on jälleen kerran Laaksosen huikeassa rytmitajussa ja ilkikurisessa ironiassa, joka samaan aikaan syleilee maailmaa ja tönii sitä vähän kauemmas, mieluiten menneisyyteen.
     Tuija pukeekin laulavalla patjalla loistavasti sanoiksi sen asenteen, jolla maanpäälliseen elämäämme on suhtauduttava: "Tiäräks mitä mää ottaissin hautta mukka? Käsidesi! Siäl see on Piatari vastas tassu ojos, eikä varmast ol erellise asiakka jälkken kättäs pessy." (63) Kun mihinkään ei lähde ilman käsidesiä, on jo varautunut aika moneen yllättävään murheeseen.
     Toinen vaihtoehto on turvata nuoremman polven viisauteen, vaikka Sylvia ja Tuija kieltäytyvätkin sitkeästi avaamasta ovea Tuijan runsaslukuiselle jälkikasvulle. Lämmöllä lapsista innostumaton Sylvia kuitenkin muistelee kummipoikansa hellyttävyyttä: "Nelikymppiskortikski mää sain teijän Masilt itte piirretyn papernuke, misä luki: 'Kummitätile. Onneksi et ole vielä kuolut.'" (75)
     Itselläni on ollut jo kauan tapana kysellä nyt nelivuotiaalta kummitytöltäni, kuka on Ilonan suosikkikummilapsi. Silmät tyytyväisyyttä säihkyen tyttö on oppinut vastaamaan itsevarmasti "minä". Viime kesänä hän oivalsi ainutlaatuisen asemansa astetta pidemmälle. Pieni kiharapää nimittäin totesi rutiinivastauksensa jälkeen tyytyväisenä hymyillen, että "onneksi sulla ei ole muita".
     Oma suosikkiasema ei toki ole kiistaton, jos joku vertailukohde on ylipäätään olemassa – satakuntalaisiahan tässä itse kukin ollaan, vaikka välillä muuta yritetään esittää. Minä vähän hymähdin Sylvian ja Tuijan aforistis-pessimistiselle runoelmalle: "Ko haasta ittes, / voi olla varma siit, / et jompikumpi hävi." (86) Tämä länsirannikon inhorealistinen lähestymistapa asiaan kuin asiaan uhkaa aina saada optimistin ensin närkästymään.
     Samassa hetkessä löydän sen taas itsestäni. Tämänkin teoksen sain uunituoreena painoksena äidin lähettämänä Turun kirjamessuilta. Kirjan välissä oli kortti, jossa runoilija itse kertoi seuraavansa kirjoittamistani "riamul". Haroin hiuksia ja tivasin äidiltä, mitä hän ja mukana ollut kummitätini oikein ovat (taas) menneet elvistelemään. Noloahan sellainen on, mitähän se Helikin ajatteli.
     Jonkin aikaa aiemmin se Heli oli ainakin harkinnut kirjoittamisen lopettamista ja heittäytymistä esimerkiksi rekkakuskiksi, koska "mihen kirjailijoi enä tarvita, ei mihenkkä". Onneksi kohtaaminen Vihdin kirjakaupassa sai runoilijan mielen muuttumaan. Siksi minäkin yritän vähän nauraa sisäiselle epävarmalle satakuntalaiselleni kirjoittamalla tällaisia tunnustuksia kaiken kansan nähtäville (ihan ko näitäki joku lukis). On muuten yllättävän vaikeaa olla yhtä aikaa vakuuttunut siitä, että pystyy mihin tahansa ja osaa vaikka mitä, ja siitä, että ei tul mittä ja kohta varmasti paljastun.
     "Kui nii ei kotielämei? // Tarvitank ain joku kirjava katti kintuihin kiärittelemä? / Meil o jo yks risti ja riasa. / Mää." (76) Maailmalla on muutama muukin risti ja riesa, mutta vakaan uskoni mukaan myös toivoa. Jos siis vielä pieni pala sitä edamia, ja lämpimiä terveisiä Hulimaahan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti