Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

JA ENTÄ JOS YKSIN KUOLENKIN (Minna Rytisalo: Lempi)

Olen lukenut menneen kesän ja alkusyksyn aikana ilahduttavan monta kirjaa. Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016) oli niistä ensimmäinen, jonka vuoksi nukkumaanmenoa piti siirtää aina siihen asti, että viimeinenkin sivu tuli luettua. Sen jälkeen ehdin sulkea silmät kymmeneksi minuutiksi ennen kuin ulkoa alkoi kuulua sarjatulta muistuttavaa pauketta.
     Olin vielä niin syvällä romaanin ahdistavassa maailmassa ja Lapin sodan pommituksissa, että väsyneet aivoni ehtivät kelata läpi muun muassa mahdollisuuden Remes-tyyppiseen välikohtaukseen Tikkakosken lentotukikohdassa. Onneksi keskellä yötäkin voi turvautua Twitteriin, jonka #Jyväskylä-haku toi silmieni eteen ihmettelyjä siitä, kuka järjestää massiivisen ilotulituksen tällaisena ei-minkään-juhlapäivänä keskellä yötä. Ihmettelen paljon mieluummin itsekin vain sitä. 
     Lempi olikin mitä ilmeisimmin syvästi vaikuttava lukukokemus, jota aion tänä vuonna suositella jokaiselle kysyjälle. Koukuttavuuteen on monia syitä. Ensinnäkin romaani on riittävän lyhyt ja tiivis. Olennainen sanotaan, epäolennaista ei. Kaikkea ei tässäkään tapauksessa tarvitse vyöryttää lukijan silmille, jotta hän varmasti ymmärtäisi. Paljon kiehtovampaa on kaikki se, jota ei heti ymmärrä. 
     Lempin takakansitekstissä todetaan hienosti, että "emme koskaan näe toisiamme kokonaisina – meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään". Yksikään romaanin kolmesta kertojasta ei ole tarkoituksellisen epärehellinen. He vain tarkastelevat ympäristöään tiukasti oman maailmankatsomuksensa ja sen tuottamien oikeutusten valossa. Niinhän me kaikki teemme, vaikka emme sitä kovin mielellämme tunnusta. Omasta "kuplasta" veistellään kyllä ironisia Twitter-viestejä, mutta harva lopulta kyseenalaistaa omaa tapaansa ajatella ja toimia. 
     On helpompaa tuomita se toinen, joku sellainen kuin piikatyttö Ellille Lempi tai Lempin Sisko-siskolle Elli. Aviomies Viljamin on vaikeampi hahmottaa, ketä syyttää. Lempiä ei oikein pysty, joten aina potentiaalinen kohde on oma itse. Jos minä olisin toiminut toisin, olisiko kaikki muukin nyt toisin? Itsesyytöksen tie on usein lopulta yhtä turmiollinen kuin viha jotakuta toista kohtaan. 
     Suomen viimeisimpään sota-aikaan on viime vuosina sijoitettu useampiakin myynti- ja arvostelumenestyksiä, joten äkkiseltään miljöö tuntuu hieman kuluneelta eikä tiettyä vertailua edeltäjiin voi välttää. Lapin sodan tabut korkkasi raadollisesti Katja Ketun Kätilö, joka tuntui itselleni paikoin jopa liian realistiselta ja luotaantyöntävältä. Lempissä konkreettinen sota on kauempana ja todelliset kamppailut käydään kotirintamalla. Siihen voi olla siksi helpompi suhtautua.
     Useamman kertojan tarinoiden latominen peräkkäin muistuttaa pitkälti Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä (molempien takana onkin kuusamolainen äidinkielenopettaja). Samalla tavalla kuin Neljäntienristeyksessä, olennaista tietoa putoilee Lempissä vähitellen. Saatan olla naiivikin, mutta toisaalta Neljäntienristeyksen korostettu aukkoisuus sai salapoliisin vaistoni heräämään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 
     Lempi taas on kirjoitettu sillä tavalla taiten, että vasta puolenvälin tienoilla mieleen alkaa hiipiä varovainen aavistus, että tässä on nyt taustalla jotain ihan muuta kuin minun on annettu ymmärtää. Valitettavasti totuus on tässäkin tapauksessa kerrottuja tarinoita raadollisempi. Joka tapauksessa tuo oivalluksen tunne on yksi hienoimmista tunnetiloista, jonka lukiessa voi saavuttaa. Sen jälkeen kirjaa ei voikaan laskea käsistään ennen loppua. 
     Edellä tekemäni rinnastukset ovat odotettuja ja lukuisten muidenkin lukijakirjoittajien esittämiä. Kenties vahvimpana vertailukappaleena omaan mieleeni nousee kuitenkin Sofi Oksasen Puhdistus. Molemmissa on kyse naisten välisistä tunnesolmuista vainoharhoineen ja jopa vainoineen. Molempien tarinoiden keskiössä on tunteisiin vetoava mies, joka jää sivuhenkilöksi jopa omassa elämässään. Molemmissa nainen toimii eikä tyydy statistin osaan. Toimet voivat olla hirveitä, mutta aina hän uskoo tekevänsä niin kuin on oikein ja pakko. Vaikka funktiot ovat erilaisia, molemmissa on myös siskokset, jotka eivät osaa hoitaa hommaansa loppuun asti ja tuntevat siitä syyllisyyttä.
     Kaikkien näiden rinnastusten jälkeen on ehkä kummallista todeta, ettei Lempiä toisaalta voi eikä tarvitse verrata mihinkään. Se on oma tarinansa, Lempin tarina. Erityisesti pidän siitä, että naisten elämää, naiseutta ja toimintaa ei tarvitse alleviivata ja osoitella. Ei tarvitse huutaa, että tämä on erityistä, koska nämä ovat nyt naisia. He ovat ihmisiä, ja se jos jokin on aitoa tasa-arvoa myös kirjallisuudessa.
     Tasa-arvo, feminismi ja miespaneelit ovat nimittäin aiheita, joista ei tunnu pääsevän eroon, vaikka kuinka kirjoittaisi ja ajattelisi. Olen itsekin miettinyt paljon esimerkiksi Suomen näkyvimpien 100-vuotisjuhlahankkeiden nostattamaa kritiikkiä ja pitänyt sitä pitkälti aiheellisena. On oikeasti hyvä kysymys, kertovatko Tuntematon sotilas ja 70 vuotta vanhat sodat yleisesti sen oleellisimman nykyisestä itsenäisyydestä. Tekisi mieli vastata, että eivät kerro, mutta Lempin jälkeen se on taas vaikeampaa. 
     "Ne käskivät lähteä rakentamaan tätä maata, jonka itäreunaa olemme runnelleet, kuorruttaneet verellä ja vihalla, ja Jumala siunaa työmiehen yön ja helvetti." (47) Meidän tuntuu edelleen olevan niin helppoa unohtaa, millaista inhimillistä kärsimystä, pelkoa ja tuskaa sota aiheuttaa. Sen ymmärtäminen ei näytä olevan vaivan arvoista, vaikka aivan samanlaisesta kärsimyksestä on tälläkin hetkellä kysymys niissä maissa, joiden asukkaita veteraaneja ylistävät leijonasydämet eivät pidä edes ihmisinä.
     Siksi me tarvitsemme muistutusta ja uusia tulkintoja – jotta aihe pysyisi tuoreena ja kansa tuntevana. Kokonaan toinen kysymys on se alkuperäinen, tarvitseeko tämä kaikki tuoda aina näkyviin miehen kautta. Onko vain miehen kokemus aito, oikea ja varteenotettava? Ei tietenkään. Siksi toivon lisää Lempin kaltaisia avauksia myös ensi vuodelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti