Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

lauantai 16. toukokuuta 2015

KUOLEMA KANTAA (Kari Hotakainen: Kantaja)

     Kirjakauppaliiton jokavuotiseksi muodostunut Kirjan ja ruusun päivän markkinointitempaus on mielestäni suorastaan nerokas. Jonkun kotimaisen kärkinimen kirjoittama romaani on silloin saatavissa vain kaupanpäälliseksi ja vain tuon yhden (tai nykyään kolmen) päivän ajan. Liitto on saanut näkyvin kampanjoin nostettua koko kansan tietoisuuteen aiemmin melko tuntemattoman juhlapäivän, jota meillä on kyllä vietetty, joskin yksipuolisesti: olen saanut siitä hyvän tekosyyn ostaa kirjoja mieheni kautta itselleni, mutta jäänyt poikkeuksetta ilman ruusua.
     Olisi myös mielenkiintoista nähdä statistiikkaa siitä, kuinka suuret myyntivoitot näiden "ilmaisten" kirjojen jakaminen kaupoille tuottaa. Ainakin Jyväskylän Suomalaisen kirjakaupan myymälässä oli jo 23. päivän aamuna huomattavan paljon ihmisiä. Totta kai joukossa saapastelin taas myös minä – etenkin kun tämän vuoden kirjailija on aina yhtä pettämätön Kari Hotakainen.
     Kirjan ja ruusun päivän teos on joka vuosi ollut viihdyttävä ja sopivan syvällinen tapaus (kaksi vuotta sitten kirjoitin sellaisesta muuten tännekin). Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) painii kuitenkin täysin omassa luokassaan. Ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin näppärä 140-sivuinen kätkee sivuilleen oivaltavaa filosofiaa, joka tekee romaanista kerrallakulutushyödykkeen, muttei suinkaan kertakulutustavaraa.
     Filosofia sopii kuvaan – onhan Kantajan nimihenkilö, ristimänimeltään Timo Kallio, teoreettisen filosofian työtön maisteri, joka hankkii elantonsa pätkillä hautausmaalla. Timoa asia ei häiritse, sillä hän nauttii rauhallisesta työympäristöstä, joka antaa tilaa ajattelulle. Kuriositeettina mainittakoon, että lukiossa olin palavasti rakastunut filosofiaan, kirjoitin siitä maan parhaat ylioppilasvastaukset syksyllä 2011 ja harkitsin vakaasti jopa akateemista jatkoa uralleni.
     Työllisyysnäkymät tai oikeammin niiden hämäryys estivät aikeeni. Timoa katsellessani olen entistä tyytyväisempi valintaani – etenkin, kun uusi rakkauteni kielitiede on sekin riemukseni ollut yhtä filosofiaa. "Jos nelisanaisessa viestissä on vain kaksi sanaa oikein, lähettäjä on erityisen eksyksissä." (93)
     Timo on siis hautausmaatyöntekijä, mutta pääsee harva se viikko kantajan hommiin, kun vainajalla ei surullisesti ole läheisiä, ei ehkä yhtäkään saattajaa. Tämä yleistyvä, Hotakaistakin luultavasti puhutellut ilmiö on ollut viime aikoina useasti lehtienkin palstoilla. Miksi me ihmiset olemme niin usein kaiken keskellä yksin?
     Asia jää vaivaamaan lukijaa, mutta niin se jää Timoakin. Hän alkaa kirjoittaa nekrologeja tuntemattomille vainajille, pitää heitä ystävinään ja luo elämäntarinoita yhä kiivaammalla tahdilla, kunnes joutuu vaikeuksiin. Takaraivossa piinaa nuoruudessa rikottu suhde tuliseen Hanneleen, jonka elämä sittemmin on ajanut alkoholistiksi vantaalaiseen lähiöön.
     "Kevät toi mukanaan linnut, valon ja vainajat." (119) Sekä jälleen yhden vaalituloksen, jonka johdosta iso osa ihmisistä on valmis toivottamaan Suomelle hyvää matkaa manan maille. Tämä siis ennen kuin uutta hallitusta on muodostettu tai se on ehtinyt työskennellä päivääkään. Ennen hutkimista ei tarvitse tutkia, kun kerran itse tietää paremmin. Vaalikampanjoinnin aikana puoluejohtajienkin huulia kuluttanut yhteistyön vaade vaikeina aikoina voidaan näemmä kuopata heti, kun kansan enemmistön mielipide ei tyydytä omia tavoitteita.
     Ja tehdään se nyt vielä selväksi: vaalivoittajia ovat ne puolueet, jotka saavat eniten ääniä. Enhän minä voita sadan metrin maailmanmestaruuttakaan, vaikka olisin parantanut tulostani viime kaudesta 100 % ja Usain Bolt vain murto-osan siitä. Lukiessani taannoin Suomen Kuvalehdestä uuden eduskunnan jokaisen kansanedustajan esittelypakettia minulle tuli sitä paitsi aika turvallinen olo. Isänmaa on lopulta varsin hyvissä käsissä. Jokaisella kansalaisella ei edes tarvitse olla perehtymätöntä mielipidettä kaikesta. Tämän kielentää briljantilla tavalla myös ihana Antti Holma Ylioppilaslehden tuoreimmassa kolumnissaan.
     Kun pakollinen yhteiskunnallinen valveutuneisuus on nyt tässäkin blogissa jälleen osoitettu, voimme palata hautausmaalle. Timo on kieltämättä absurdi hahmo, joka melkein tuo ajatustensa tasolla mieleen esimerkiksi Hotakaisen Ihmisen osan Pekka Malmikunnaksen. Toisaalta hän on kyllä kunniallinen kansalainen, jolla on oikea työpaikka, tutkinto, koti ja elämä muodollisesti mallillaan.
    Eikä absurdius välttämättä ole edes arkisesta maailmastamme pakeneva ilmiö. Viimeksi eilen tunsin eläväni keskellä Kafkan kynäilemää kuvaelmaa, kun istuin Tampereen rautatieasemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa. Sisätiloissa asematunnelissa juoksenteli ympäriinsä invaasion tehneitä puluja. Kerjäläiset tekivät tuttavuutta miltei aggressiivisesti, ja yksi aavistuksen liikaa nauttinut vanhempi herrasmies istui hoipertelunsa päätteeksi epäonnisen teinipojan päälle. "Minäkin haluan olla lintu. Haluanko liian myöhään? Onko kiitorata jo suljettu? Jäänkö lähtöportille? Katsonko ikkunasta, kun hän lentää? Kunnes tipahtaa. Minne? Toivon, että Korsoon." (113)
     Hotakainen ei tietenkään olisi Hotakainen ilman aforistisia ajatelmiaan, jotka nousevat tekstistä osiaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuntosalin laiminlyöjääkin hellitään. "Elämä on toistoa ilman rautaakin. Elämä painaa, vaikka ei tekisi mitään. Elämä on rautaa." (40)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti