Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

AINA KANSA EI TIEDÄ (Pirjo Hassinen: Popula)

     Kun Nälkävuoden kautta hoksasin, kuinka pitkä pimeä ajanjakso lukuhistoriastani löytyy, kävi aika perinteisesti. En malttanut irrottaa vuodesta 2012 ollenkaan. Valo voitti pimeyden myös toisen kyseisen vuoden Finlandia-ehdokkaan osalta. Tosin valon voitosta ei Pirjo Hassisen Populan (Otava 2012) kohdalla voi ehkä sittenkään olla varma.
     Popula on ollut teemoiltaan järisyttävän ajankohtainen ilmestyessään Perussuomalaisten jytkyn jälkikuohuissa. Olenkin oikeastaan aika onnellinen, että luin romaanin vasta näin jälkeenpäin, turvallisen etäisyyden päästä mennyttä arvioiden. Toisaalta ei ollut ollenkaan vaikea palauttaa mieleen niitä tunnelmia ja kansakunnan yleistä ahdistuneisuutta. Toisaalta oli jo nähty, ettei tässä – Luojan kiitos – aivan näin käynytkään. Tunnelma oli vähän sama kuin lukiessa superajankohtaista Ilkka Remeksen trilleriä muutama vuosi sen käsittelemän kriisin jälkeen.
     Etäisyys ei tietenkään vähennä Populan arvoa. Teos nostaa aivan mielettömän älykkäästi ja havainnollisesti esiin esimerkiksi rasismiin ja populismiin liittyviä dilemmoja. Se ei moralisoi eikä kerro oikeina pitämiään vastauksia, vaan ymmärtää jokaista osapuolta ja sanoo ääneen sellaisiakin asioita, joita julkisessa keskustelussa ei uskalleta leimautumatta sanoa.
     En ole Perussuomalaisten kanssa samaa mieltä käytännössä mistään. En kuitenkaan ole samaa mieltä myöskään niiden massojen kanssa, jotka katsovat oikeudekseen riepotella puoluetta ihan miten sattuu ja repiä korviahuumaavaa meteliä kaikista siihen kuuluvien sanomisista. Olin jytkykeväänä 17-vuotias, mutta muistan ajatelleeni, että puolueelle on annettava mahdollisuus. Etukäteinen lynkkaaminen on paitsi typerää, myös hyödytöntä.
     Annoin mahdollisuuden ja muodostin sen jälkeen oman mielipiteeni, vaikka se olikin samanlainen kuin "katsomatta paskaa" -puolueen mielipide. Niin parlamentaarisen demokratian kuitenkin pitäisi toimia. Jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja kannatusta saatuaan yrittää. Oikeutta ei poista se, että edustaa Perussuomalaisia – tai siis Populaa. Oikeuden voi tosin mitätöidä halveksimalla sitä omilla toimillaan.
     Populassa populistipuolue on vaalivoiton jälkeen jo hallituksessa ja porskuttaa karismaattisen johtajansa Jukka Kalmarin johdolla vakaasti eteenpäin. Sille ovat otollista riistaa elämässään ja lähisuhteissaan pettyneet ja kyllästyneet, heilahtelevat ihmiset, jotka janoavat kuulijaa. Ihmisen perustarve on tulla huomioiduksi, hyväksytyksi, rakastetuksi. Jos tunnetta ei tarjoa äiti, lapsi tai puoliso, sen voi tarjota sanomansa taitavasti asetellut populistipuolue.
     Jokin vimmainen tarve meillä on myös jättää jälki, tapahtuu se sitten sabotoimalla arvostettua taidetta tai vaikka jättämällä eduskunta, jotta voisi jäädä ihmisten mieleen. Popula kuvaa mielestäni erinomaisesti niitä tapahtumaketjuja, jotka edeltävät ihmisten radikalisoitumista. "Jokainen lapsi on viaton ja puhdas syntyessään", kuten Tuure Kilpeläinen (jälleen juuri hän, 2014) laulaa. Olen ennenkin tuonut esiin kantani, että ihmisessä on ainekset vaikka mihin, mutta ympäröivän maailman tapahtumat määräävät reseptin ja lopputuloksen.
     Populan Perttu saa puolueesta tarkoituksen äidin kaipuun ja päihteiden käytön tallomalle elämälleen. Tarkoitus tuntuu hyvältä, kuten miehen spontaanit tarkoitukset yleensä. Lopputulos voi olla jotain muuta, mutta kaiken takana on syvä vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus. "Äiti oli jätetty haalistumaan kuoliaaksi ilman sitä hoivaa, jonka parissa hän oli tehnyt elämäntyönsä." (114) Kun asioita ei jaksa hymyillä paremmiksi, on toimittava.
     Taidemaalari Pirjo taas tahtoo nähdä vakiintuneiden rakenteiden läpi niin taiteessa kuin laajemmin yhteiskunnassa. Miksi meille tosiaan on opetettu, että kauneinta taidetta on se, joka pystyy kuvaamaan kohteensa täydellisimmin? Eikö taide voi olla myös ilmaisun täydellistä vapautta, vapautta tehdä ja sanoa mitä tahtoo?
     Pirjon tyttären Ritan sananvapaus saattaa tuskalliseen tilanteeseen omassa lähipiirissään. Miksi maailman pahin asia on olla rasisti? Miksi ihminen on rasisti heti sanottuaan suuttuneena, provosoituna ja ajattelemattomana yhden pahan asian? Onko sillä mitään väliä, mitä olemme? Pitkän tähtäimen tekojen tulisi painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän.
     Sama ajatus muuttuu hyväksyttäväksi tai totaalisen tuomittavaksi sen mukaan, kuka sen esittää. Kuten poliittinen satiiri YleLeaks kerran asian havainnollisti: Jos Pekka Haavisto sanoo, että Suomen on autettava afrikkalaisia Afrikassa, hän on suuri sankarinero. Jos Jussi Halla-aho sanoo, että Suomen on autettava afrikkalaisia Afrikassa, hän on rasisti.
     Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa Jukka Kalmarin, Populan, Jussi Halla-ahon tai Perussuomalaisten puolesta. En usko sen olleen Pirjo Hassisenkaan tarkoitus. Joskus meidän vain pitäisi vähän vähemmän korostaa omaa ylitsevuotavaa suvaitsevaisuuttamme, joka ei kuitenkaan suvaitse niitä, jotka eivät ajattele kuten me. Joskus meidän pitäisi vähän vähemmän kategorisoida ihmisiä ja keskittyä ennemmin siihen, mitä asiaa heillä on.
     Aika usein meidän pitäisi keskittyä jättämään lähtemättömiä jälkiä lähimmäisiimme eikä universumiin. Aika usein meidän pitäisi enemmän rakastaa ja katsoa, miltä ympärillä näyttää. Todella usein meidän pitäisi kuunnella, mitä vastapuolella on sanottavanaan eikä aina tyrmätä kaikkea omasta positiostamme. Silloin voi alkaa ymmärtää vaikka opintotukea leikkaavaa eduskuntaa tai pientä lasta rikoksen tehneen ihmisen sisällä. Se on ensin vähän pelottavaa, mutta sen jälkeen valtavan avartavaa.
     Aina meidän pitäisi demokratiassa vartioida, että se toteutuu eikä ihmisoikeuksia loukata. Paljon useammin meidän pitäisi lukea hyviä kirjoja, joiden kautta peilata maailmaa. Ja joka päivä meidän pitäisi muistaa, ettei aina pitäisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti