Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

torstai 17. huhtikuuta 2014

VIELÄ TÄÄLLÄ VÄRÄHTELEE (Juha Seppälä: Mitä sähkö on?)

     "Mitä sähkö on?" oli erään ylioppilastutkinnon äidinkielen esseekokeen otsikkoaihe joskus viime vuosikymmenellä. Oma ikäluokkani harjoitteli sen kokeen avulla omiin kirjoituksiinsa. Harjoituksen purkukeskustelussa opin ainakin sen, että sähkö voi olla ihan mitä tahansa. Atomien värähtelyä tiukan fyysisesti tulkittuna tai kiinnostavaa väreilyä ihmisten välillä.
     Näin jälkikäteen olen monesti miettinyt, osuiko kysymys kokeeseen juuri vuoden 2004 tienoilla, kun Juha Seppälä kirjoitti mestarikokoelmansa Mitä sähkö on? (WSOY). Kokoelman kuudessa novellissa asetelmat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta taustalla säilyvä perusvire on jatkuvasti jotenkin, no, sähköinen. En kovin usein lue novelleja, sillä liian usein tuntuu, että niiden kirjoittaja yrittää vain päästä helpolla. Ei tarvitse luoda niin laajaa maailmaa tai kantavaa tarinaa kuin romaaniin. Onneksi joukossa on kirkkaita poikkeuksia, myös Suomessa. Mitä sähkö on? ainakin kuuluu niihin.
     Siellä lukiossa, samoihin aikoihin kun raivokkaasti harjoittelimme ylioppilaskokeisiin, kiinnitimme parhaan ystäväni kanssa huomiota myös ruotsin oppikirjan tekstikappaleiden keinotekoisiin ja teatraalisiin loppunousuihin. Olimme oppineet äidinkielen tunnilla, että esimerkiksi äidinkielen esseekokeessa loppunousua on syytä välttää. Ruotsin kirjassa niin ei ollut tehty, vaan arkiset tarinoinnit päättyivät aina siihen, että jokaisen on yritettävä pelastaa maailma.
     Lukion päättymisestä on suunnilleen kaksi vuotta. Tänä keväänä luin Juha Seppälää ja sulin sisältä. Tai lähinnä tuo kyyninen suhtautumiseni teatraalisiin loppuvirkkeisiin suli. Kuunnelkaa: "Tuskallista olisi syntyä aina uudelleen ja uudelleen, eikä yhdestäkään elämästä pääsisi helpolla." ("Pääsiäisyö", 53) "Kukaan ei vastaa vahingoista, joita ihmiset toisilleen aiheuttavat." ("Bisnesenkeli", 156) "Sen jälkeen pilvi saa viedä minut mukanaan." ("Kimalaisen hunajaa", 203)
     Oikeastaan keväisessä sulamisessani ei ole mitään ihmeellistä. Silloin ei taida olla kyse loppunousuista, kun koko tarina on hienonhienoa kipuamista aina vain ylöspäin. Mitä sähkö on? kuvaa ehkä eniten ihmisiä, jotka suhtautuvat "väärin" erinäisiin asioihin, kuten toisiin ihmisiin ja sähköön. "Bisnesenkelin" mies puhuu naisista ja koko elämästä kuin rahasta. Voimakkaan kasvun vaihe alkaa myöhemmin, eikä saturaatiopistettäkään voida välttää. Suhtautuminen on kylmää, mutta loppujen lopuksi kaikessa epäinhimillisyydessään jotenkin inhimillistä – raha pyörittää maailmaa ja ihminen ihmissuhteitaan.
     "Bisnesenkeli" on yksi, muttei suinkaan ainoa, kielellinen taideteos kokoelmassa. Monet novellit vetoavat verbaaliseen runotyttöön juuri viimeisen päälle täsmällisellä, yhden aihepiirin ympärille rakennetulla kielellisellä kerronnallaan. Mestarillinen "Mitä sähkö on?" on aivan omaa luokkaansa. Siinäkin sähkö on fysiikan lakien synnyttämää voimaa, joka voi vaikuttaa ihan mihin tahansa. Sähköisku sekä pysäyttää että käynnistää ihmissydämen. Sähköverkko sekä mahdollistaa että lamaannuttaa modernin yhteiskunnan olemassaolon. Se on tosiasia, jolta olisi ihan mahdottoman mukavaa yksinkertaisesti sulkea silmänsä.
     "Nämä ihmiset kuolevat, jos ne viedään metsään. Nämä ihmiset ovat hukassa, jos niiltä katkaistaan sähkö. Harvalla on asunnossaan tulisijoja. He heräävät aamulla, on pimeää. Kylpyhuoneeseen ei tule valoa. Jääkaappi on pimeä ja lämmin, pakasteet alkavat sulaa. Teetä tai kahvia ei voi keittää. Hiustenkuivain ei surise, hiukset jäävät kähertämättä, parta ajamatta. Lehti lukematta. Lehteä ei ole, se on jäänyt painamatta. Työpaikalla kuhkitaan tilapäisvalaistuksessa, koneet eivät toimi. Koulutyötä ei voi tehdä. Kaupat ja pankit on suljettu. Illalla tulee nälkä. Pimeydessä ikkunoita helähtää rikki, viemäreistä valuu musta lieju aavekaupungin kaduille, ihmisen toinen ja perimmäinen luonto. Vain siellä, missä kuolema on lähellä, saadaan omista virtalähteistä sähköä." (173)
     Kuva on dystopistinen ja samalla pelottavan realistinen. Minä olen partiolainen. Olen tottunut elämään metsässä ilman sähköä ja vettä, joskin valmistellusti. Meillä kotona maalla on takka ja vaatehuoneen hyllyllä trangia. Taskulamppuja aina käden ulottuvilla ja ohjeiden mukainen kotivara. Silti pelkään harvaa arkista asiaa yhtä paljon kuin sähkökatkoja.
     Ei ole kyse siitä, etten selviäisi paria tuntia tai vaikka paria päivää ilman sähköä – eiväthän ne katkokset ainakaan toistaiseksi täällä lounaissuomalaisessa taajamassa yleensä kestä kauemmin. Kyse on siitä lamauttavasta epätietoisuudesta, ettei häiriön alkaessa voi koskaan tietää varmaksi, alkaako virta kulkea kahden minuutin, kahden tunnin vai kahden viikon kuluttua. Tai alkaako se kulkea enää koskaan. Kehittelen usein painajaiskuvia maapallosta viidenkymmenen vuoden kuluttua, vaikkei siitä ole mitään hyötyä ja vaikka perusluonteenlaadultani olen optimisti.
     Toisaalta luotan siihen, että yhteiskunta pitää huolen omistaan ja uljaat sähkömiehet edelleen raivaavat puita linjoilta vaikka kesken joulunpyhien vieton. Kriisien aikana suomalaiset elävät paljon muita aikoja yhteisöllisemmin, mikä tosin ei ole riittävä syy odottaa niiden ilmaantumista. Turha murehtiminen ajaa ahdinkoon, mutta on silti käsittämättömän helppoa.
     Havaintoja ei voi olla koskaan liikaa, joten tässä vielä kaksi. 1) Juha Seppälä olisi saanut novellillaan esseekokeesta ne täydet 60 pistettä, joita itse en saavuttanut. 2) Ensi kevääksi kirjoitan yhden päivityksen varastoon, koska opiskelija näyttää koulutusasteesta riippumatta tipahtavan muusta maailmasta maalis–huhtikuussa. Sen voi havaita esseearkistostani valitettavasti myös tänä vuonna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti