No, toisaalta on
tyhmää aloittaa kaikki päivitykset itkemällä sitä, etteivät ne
ole eksistoineet aiemmin. Hyvä on myös huomata, että enhän minä
tässä kirjoittaisi, ellen olisi ainakin yhtä opusta lukenut
(loppuun asti). Tämän uroteon suoritin kevyesti puolikkaalla
junamatkalla Satakunnasta Jyväskylään ja sen toimeenpanosta saan
osittain kiittää mummuani, joka pyrkii sekä vanhoista että
uusista kirjoistaan eroon ja tekee sen ilahduttavan usein minun
suuntaani. Kyseessä oli siis Jari Tervon Kirjan ja ruusun päivän
teemateos Jarrusukka, joka oli oikeastaan pakko lukea siltä
istumalta. Käsittely siirtyy nyt hieman vakavammaksi tai ainakin
vakavammin otettavaksi.
Jarrusukka on
ainakin omassa lähipiirissäni saanut ristiriitaisen vastaanoton, ja
onhan se myönnettävä, että teoksen päähenkilö, tohtorismies ja
yläkoulun sijaisopettaja, käytännössä kaappaa pikkuvauvan
etsiessään intohimoisesti Jeesus-lasta pakkomielteeksi
muodostuneeseen joulujuhlan seimikuvaelmaansa. Ymmärrän
periaatteessa sen, että varsinkin vanhemman polven mielestä on
epäsopivaa käsitellä "Jeesusta" näin epäkunnioittavalla
tavalla. Toisaalta olen itsekin uskova luterilainen kristitty enkä
omasta näkökulmastani oikein ymmärrä, missä vaiheessa Tervo
tekee pilaa uskonnosta tai vaikkapa juuri Jeesuksesta. Vauvaa tohtori
kutsuu Jeesukseksi, koska on ajatellut tälle roolin kuvaelmastaan,
mutta onhan nimi maailmalla yleisesti käytetty ihan tavallisenkin
kansan joukossa. Pienokaista kohdellaan arvostaen ja hänestä
pidetään huolta. Nimeä ja yleistä seimikuvaelman valmistelua
lukuun ottamatta uskontoon ei minun nähdäkseni teoksessa edes juuri
puututa.
Kuvaelmassa taas on
kyse ihmisten symbolisesta teosta, joka kuuluu koulujen
jouluperinteisiin ilman, että sitä niissä kovin sakramentaaliseksi
nostetaan. Tähän perinteeseen tohtori tahtoo panostaa vielä
normaalia enemmän, tehdä siitä aidomman ja alkuperäisemmän.
Totta kai minä näen ja tiedän, että koko hahmo pyrkimyksineen on
Tervon tv:stäkin tuttua ironiaa, mutta mitään pyhäinhäväistystä
tässä ei mielestäni tehdä sen enempää kuin vaikka Dan Brownin
bestsellerissä Da Vinci -koodi.
Sen sijaan tässä
pienessä romaanissa otetaan huumoriverhon läpi erinomaisen osuvasti
kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin sen muodostavien tahojen ja
ihmistenkin tilaan. Tohtori kuvaa keskusteluaan naapurinsa
ulkomaalaistaustaisen rouvan kanssa seuraavasti: "Hän
näytti pahoittavan aina mielensä, kun paljastin hyödyttömyyteni
lääketieteellisissä pulmissa. Katkaisin mukavasti alkaneen
rupattelun nuivaan kommenttiin. Mitä sillä oli väliä hallitsinko
tärisevät reisilihakset? Voisin silti keskustella niistä.
Keskustelinhan myös tuloverosta, valtion budjetista,
televisio-ohjelmista ja säästä, vaikken hallinnut mitään näistä
aiheista." (42) Näkökulma on toki kärjistetty,
mutta vetoaa minuun, sillä itse uskallan vain hyvin suurella
varauksella kommentoida eurokriisiä, sote-uudistusta, lainsäädäntöä,
viikonlopun sääennustetta tai toisen ihmisen lempiohjelmaa.
Suurinta tai ainakin kuuluvinta osaa ihmiskunnasta tällainen
"tiedänköhän minä tästä aiheesta varmasti tarpeeksi"
-epäilys ei tunnu keskusteluissa häiritsevän, mutta onko kyseisen
ryhmän edustajilla oikeasti pitkä matka esimerkiksi kardiologisiin
kannanottoihin – sitä sopii miettiä.
Yksi kirjan
kohokohdista tiivistyy hienosti ajatukseen "itämaan
tietäjistä", veltoista ja hurskastelevista yläkoululaisista:
"Pidin heitä nykyajan ihmisinä: he halusivat tehdä paljon
hyvää ihmisille, jotka asuivat maapallon toisella äärellä sen
sijaan, että tekisivät hitusen hyvää ihmisille, jotka asuivat
samassa kaupunginosassa. Etäisyys mahdollisti autettavan
pyhimyksellisyyden." (61) Ilmaisjakeluistakin voi joskus
löytää helmiä, mistä osoituksena jääkaappini ovesta on
ansainnut paikan Kari Hotakaisen Avara, pieni maailma -kolumni
(Me-lehti, 4/2013). Siinä kirjoittaja muun muassa
kyseenalaistaa snobbailevan turismin: "Jokaisessa
matkailuohjelmassa joku kehuu kohdetta toteamalla, että tämä ei
ole tyypillinen turistikohde. Mikä se sitten on, jos sinäkin olet
siellä?" Hotakainen kertoo myös sukulaismiehestään, joka
ei ole koskaan kokenut edes tarvetta lähteä tutusta piiristään
maailmalle, vaikka se maa(ilma)n tapa onkin. "Totean vain,
että näinkin voi elää. Ja hänellä on paljon kuuluisia
sukulaissieluja. Yksi heistä on amerikkalainen Nobel-kirjailija
William Faulkner, joka kirjoitti kaikki kirjansa Syvän Etelän
kotiseutunsa ihmisistä. Tämä oli mahdollista matkustamatta
mihinkään. Piti vain kuunnella tarkasti ja ajatella: tuon naapurin
käytös on universaalia."
Eksyn kenties vähän
alkuperäisestä aiheesta, mutta henkilökohtaisesti en hiljaa
mielessäni ihaile ihmistä, joka listaa minne on lennellyt viimeksi
ja minne on lähdössä seuraavalla lomalla. Sen sijaan saatan
haaveilla kysyväni, onko kyseinen henkilö käynyt Lapissa sesonkien
ulkopuolella tai matkustanut kotimaan läpi rajalta rajalle (itse
olen tehnyt vasta ensimmäisen, jälkimmäisestä haaveilen).
Erittäin usein mennään kauas, vaikka voisi olla lähes yhtä
tyydyttävää, hyödyllisempää ja ympäristöystävällisempää
katsoa lähelle. Kovin monet ostavat puhtaan omantunnon
lahjoittamalla hyväntekeväisyyteen, mutteivät huomaa kysyä, mitä
naapurin yksinäiselle kuuluu. Tästä on tullut maan tapa, enkä
tiedä voiko siitä vain kaltaisiamme tavallisia ihmisiä kauheasti
syyllistää. Kaikessa on joka tapauksessa kyse elämästä, joka
muuttuu tai jättää muuttumatta aikakausien mittaan. Erään
havainnon tohtori tekee löytövauvansa parittoman sukan ja naapurin
vanhanrouvan innoittamana: "Elämä, tuokio jarrusukkien
välillä." (41)
Tosiaan, se naapurin
vanharouva. Hän on nimeltään Signe Lindsten ja tämän päivän
elämänmenon ruumiillistuma. Ympäristö suhtautuu puolikuuroon
leskeen säälien, pitää häntä vähän höppänänä ja
yksinäisenä, vuokraemäntänä ahneenakin. Koska rouva Lindsten on
vanha, häntä kohdellaan ajoittain kuin pikkulasta eikä hänen
teräviä kommenttejaan aina osata ottaa ihan todesta.
Todellisuudessa Signe on kuitenkin varsinainen teräsmummo,
nykypäivän hyväkuntoinen vanhus, joka ei ole vain
jarrusukkajalkaista ongelmajätettä ja joka itse asiassa vetää
niitä ylenkatsovia lähimmäisiään höplästä: "Tyyne
Holappa pyysi minua hillitsemään äänenkäyttöäni. Kaikki kyllä
kuulivat, Signe Lindsten mukaan lukien. Ei hän kuuro ollut eikä
edes huonokuuloinen. Hän leikki kuuroa tai sokeaa tai
liikuntakyvytöntä, kun hän piti vuokralaista. Signe tutki ihmistä.
Se oli hänen harrastuksensa. Hän kokeili kahvakuulaa, mutta ihminen
oli kiinnostavampi." (110–111)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti