JARRUTA JA KATSO YMPÄRILLESI (Jari Tervo: Jarrusukka)

     Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä tai edes omissa suureellisissa suunnitelmissani tämä kirjakevät. Ensimmäinen yliopistovuosi opetti siis ainakin sen, ettei minulla ole edelleenkään suurta kykyä tai tahtoa paneutua kirjojen lukemiseen silloin, kun kyse ei ole kielipolitiikasta, muoto-opista – tai opintoihin kuuluvasta kaunokirjallisuudesta. Lieventävänä tekijänä on tosin sanottava, että kirjoja olen kyllä lukenut paljonkin, en vain ole saanut niitä loppuun.

     No, toisaalta on tyhmää aloittaa kaikki päivitykset itkemällä sitä, etteivät ne ole eksistoineet aiemmin. Hyvä on myös huomata, että enhän minä tässä kirjoittaisi, ellen olisi ainakin yhtä opusta lukenut (loppuun asti). Tämän uroteon suoritin kevyesti puolikkaalla junamatkalla Satakunnasta Jyväskylään ja sen toimeenpanosta saan osittain kiittää mummuani, joka pyrkii sekä vanhoista että uusista kirjoistaan eroon ja tekee sen ilahduttavan usein minun suuntaani. Kyseessä oli siis Jari Tervon Kirjan ja ruusun päivän teemateos Jarrusukka, joka oli oikeastaan pakko lukea siltä istumalta. Käsittely siirtyy nyt hieman vakavammaksi tai ainakin vakavammin otettavaksi.

     Jarrusukka on ainakin omassa lähipiirissäni saanut ristiriitaisen vastaanoton, ja onhan se myönnettävä, että teoksen päähenkilö, tohtorismies ja yläkoulun sijaisopettaja, käytännössä kaappaa pikkuvauvan etsiessään intohimoisesti Jeesus-lasta pakkomielteeksi muodostuneeseen joulujuhlan seimikuvaelmaansa. Ymmärrän periaatteessa sen, että varsinkin vanhemman polven mielestä on epäsopivaa käsitellä "Jeesusta" näin epäkunnioittavalla tavalla. Toisaalta olen itsekin uskova luterilainen kristitty enkä omasta näkökulmastani oikein ymmärrä, missä vaiheessa Tervo tekee pilaa uskonnosta tai vaikkapa juuri Jeesuksesta. Vauvaa tohtori kutsuu Jeesukseksi, koska on ajatellut tälle roolin kuvaelmastaan, mutta onhan nimi maailmalla yleisesti käytetty ihan tavallisenkin kansan joukossa. Pienokaista kohdellaan arvostaen ja hänestä pidetään huolta. Nimeä ja yleistä seimikuvaelman valmistelua lukuun ottamatta uskontoon ei minun nähdäkseni teoksessa edes juuri puututa.

     Kuvaelmassa taas on kyse ihmisten symbolisesta teosta, joka kuuluu koulujen jouluperinteisiin ilman, että sitä niissä kovin sakramentaaliseksi nostetaan. Tähän perinteeseen tohtori tahtoo panostaa vielä normaalia enemmän, tehdä siitä aidomman ja alkuperäisemmän. Totta kai minä näen ja tiedän, että koko hahmo pyrkimyksineen on Tervon tv:stäkin tuttua ironiaa, mutta mitään pyhäinhäväistystä tässä ei mielestäni tehdä sen enempää kuin vaikka Dan Brownin bestsellerissä Da Vinci -koodi.

     Sen sijaan tässä pienessä romaanissa otetaan huumoriverhon läpi erinomaisen osuvasti kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin sen muodostavien tahojen ja ihmistenkin tilaan. Tohtori kuvaa keskusteluaan naapurinsa ulkomaalaistaustaisen rouvan kanssa seuraavasti: "Hän näytti pahoittavan aina mielensä, kun paljastin hyödyttömyyteni lääketieteellisissä pulmissa. Katkaisin mukavasti alkaneen rupattelun nuivaan kommenttiin. Mitä sillä oli väliä hallitsinko tärisevät reisilihakset? Voisin silti keskustella niistä. Keskustelinhan myös tuloverosta, valtion budjetista, televisio-ohjelmista ja säästä, vaikken hallinnut mitään näistä aiheista." (42) Näkökulma on toki kärjistetty, mutta vetoaa minuun, sillä itse uskallan vain hyvin suurella varauksella kommentoida eurokriisiä, sote-uudistusta, lainsäädäntöä, viikonlopun sääennustetta tai toisen ihmisen lempiohjelmaa. Suurinta tai ainakin kuuluvinta osaa ihmiskunnasta tällainen "tiedänköhän minä tästä aiheesta varmasti tarpeeksi" -epäilys ei tunnu keskusteluissa häiritsevän, mutta onko kyseisen ryhmän edustajilla oikeasti pitkä matka esimerkiksi kardiologisiin kannanottoihin – sitä sopii miettiä.

     Yksi kirjan kohokohdista tiivistyy hienosti ajatukseen "itämaan tietäjistä", veltoista ja hurskastelevista yläkoululaisista: "Pidin heitä nykyajan ihmisinä: he halusivat tehdä paljon hyvää ihmisille, jotka asuivat maapallon toisella äärellä sen sijaan, että tekisivät hitusen hyvää ihmisille, jotka asuivat samassa kaupunginosassa. Etäisyys mahdollisti autettavan pyhimyksellisyyden." (61) Ilmaisjakeluistakin voi joskus löytää helmiä, mistä osoituksena jääkaappini ovesta on ansainnut paikan Kari Hotakaisen Avara, pieni maailma -kolumni (Me-lehti, 4/2013). Siinä kirjoittaja muun muassa kyseenalaistaa snobbailevan turismin: "Jokaisessa matkailuohjelmassa joku kehuu kohdetta toteamalla, että tämä ei ole tyypillinen turistikohde. Mikä se sitten on, jos sinäkin olet siellä?" Hotakainen kertoo myös sukulaismiehestään, joka ei ole koskaan kokenut edes tarvetta lähteä tutusta piiristään maailmalle, vaikka se maa(ilma)n tapa onkin. "Totean vain, että näinkin voi elää. Ja hänellä on paljon kuuluisia sukulaissieluja. Yksi heistä on amerikkalainen Nobel-kirjailija William Faulkner, joka kirjoitti kaikki kirjansa Syvän Etelän kotiseutunsa ihmisistä. Tämä oli mahdollista matkustamatta mihinkään. Piti vain kuunnella tarkasti ja ajatella: tuon naapurin käytös on universaalia."

     Eksyn kenties vähän alkuperäisestä aiheesta, mutta henkilökohtaisesti en hiljaa mielessäni ihaile ihmistä, joka listaa minne on lennellyt viimeksi ja minne on lähdössä seuraavalla lomalla. Sen sijaan saatan haaveilla kysyväni, onko kyseinen henkilö käynyt Lapissa sesonkien ulkopuolella tai matkustanut kotimaan läpi rajalta rajalle (itse olen tehnyt vasta ensimmäisen, jälkimmäisestä haaveilen). Erittäin usein mennään kauas, vaikka voisi olla lähes yhtä tyydyttävää, hyödyllisempää ja ympäristöystävällisempää katsoa lähelle. Kovin monet ostavat puhtaan omantunnon lahjoittamalla hyväntekeväisyyteen, mutteivät huomaa kysyä, mitä naapurin yksinäiselle kuuluu. Tästä on tullut maan tapa, enkä tiedä voiko siitä vain kaltaisiamme tavallisia ihmisiä kauheasti syyllistää. Kaikessa on joka tapauksessa kyse elämästä, joka muuttuu tai jättää muuttumatta aikakausien mittaan. Erään havainnon tohtori tekee löytövauvansa parittoman sukan ja naapurin vanhanrouvan innoittamana: "Elämä, tuokio jarrusukkien välillä." (41)

     Tosiaan, se naapurin vanharouva. Hän on nimeltään Signe Lindsten ja tämän päivän elämänmenon ruumiillistuma. Ympäristö suhtautuu puolikuuroon leskeen säälien, pitää häntä vähän höppänänä ja yksinäisenä, vuokraemäntänä ahneenakin. Koska rouva Lindsten on vanha, häntä kohdellaan ajoittain kuin pikkulasta eikä hänen teräviä kommenttejaan aina osata ottaa ihan todesta. Todellisuudessa Signe on kuitenkin varsinainen teräsmummo, nykypäivän hyväkuntoinen vanhus, joka ei ole vain jarrusukkajalkaista ongelmajätettä ja joka itse asiassa vetää niitä ylenkatsovia lähimmäisiään höplästä: "Tyyne Holappa pyysi minua hillitsemään äänenkäyttöäni. Kaikki kyllä kuulivat, Signe Lindsten mukaan lukien. Ei hän kuuro ollut eikä edes huonokuuloinen. Hän leikki kuuroa tai sokeaa tai liikuntakyvytöntä, kun hän piti vuokralaista. Signe tutki ihmistä. Se oli hänen harrastuksensa. Hän kokeili kahvakuulaa, mutta ihminen oli kiinnostavampi." (110–111)