Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 29. tammikuuta 2013

IHANIA PÄIVIÄ LAPUALLA MYÖS TULEVAISUUDESSA (J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat)

     Joulupukki toi tänäkin vuonna ennätyssuuren nipun vuoden uutuusniteitä Finlandia-voittajasta J. K. Rowlingin uusimpaan sekä mukavasti täydennystä klassikkokirjastooni, mutta koska olin ohjelmoinut joululoman mukavan täyteen (ja hurahdin vielä loppiaisviikoksi hakkaamaan vuosia vanhaa PC-peliä pikkusiskon kanssa), jäi lahjoista osa vielä odottamaan. Tilalle tuli kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssin varhaisimpien vuosien materiaali johtotähtenään Johan Ludvig Runeberg ja Vänrikki Stoolin tarinat (1848–1860, suom. painos 2005, Gummerus). Rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, että luettuani koulussa ”Saarijärven Paavoa” ja vapaa-ajalla Tuntematonta sotilasta, jossa turkulaisittain ”ihanainen päivä oli loppunu Lapual”, en ollut pitänyt Runebergia ihan omana juttunani. Mutta kun rehellisyyden nimissä on aloitettu, pitänee tunnustaa myös, että olin aika väärässä.
     Minulle on aina tuottanut tietynlaisia hankaluuksia lukea lyriikan muotoon kirjoitettua tarinaa (Kalevala odottaa yhä hyllyssä), sillä rytmitajuisena verbaalikkona alan vähitellen kiinnittää aivan liikaa huomiota riimien kekseliäisyyteen ja rytmin sujuvuuteen. Sitten huomaan yhtäkkiä lukeneeni kolme sivua niin, ettei minulla ole mitään käsitystä niiden sisällöstä. Vänrikki Stoolin tarinoissa törmäsin samaan ilmiöön enkä voi vieläkään sanoa muistavani siitä spesifisti montaakaan tarinaa. Lukukokemusta tämä sinänsä harmittava seikka – ainakin edessä häämöttävän tentin suhteen – ei kuitenkaan pystynyt tärvelemään.
     Yleistiedon heikkouden tunnustamista tai ei, minulle oli suuri yllätys, miten moni yhteiskunnassamme tuttu henkilö, runo tai yksittäinen sitaatti on peräisin juuri Runebergin kynästä ja vielä tästä herran pääteoksesta 1800-luvun puolivälistä. ”Maamme”-runoon on toki minunkin yleissivistykseni yltänyt, mutta olen jokseenkin varma, että joka toisen lukion lakkiaisissa vuosittain siteeratun pätkän”Oi kulta-aika riemukas, / suloisin, armahaisin, / kun nuor' on, ylioppilas, / ja puutetta ei laisin, / ja huolt' ei tuntis ollenkaan, / kun viikset vain sais kasvamaan!” (13) ei moni tiedä palautuvan puheena olevan kokoelman nimirunoon ”Vänrikki Stool”. Ylioppilas on vanhan, joskin historiatiedon valossa sepitetyn, Stoolin muistoja muistiin kirjaava runoilija tai hänen ottamansa rooli itse, eikä arvoa suinkaan ole vielä suotu joka toiselle ikäluokan edustajalle.
”Sotilaspoika” oli toki tuttu samoin kuin ”Porilaisten marssi”, mutta enpä tiennyt sitäkään, että lähes vuosisadan myöhäisemmälle järjestölle nimensä antanut Lotta Svärd ei ollutkaan esimerkiksi historiallinen henkilö vaan Runebergin sepittämän sotilas Svärdin uskollinen vaimo, joka seurasi miestään rintamalle ja siellä huolehti muistakin sotilaista. Lotta Svärd on yksi teoksen naishahmoista, joiden rooli on enimmäkseen toki surra miehiä heidän menehtyessään hurmeisina mutta myös tyytyä osaansa ja hyväksyä urheasti sodan ensisijaisuus kansallisten hyveiden joukossa. Toiseksi, liikuttavaksi esimerkiksi käy ”Matkamiehen näky” -runon haamunainen, jonka matkamies näkee autiossa talossa säännöllisesti iltaisin. Asioiden todellinen laita paljastuu runon viimeisessä säkeistössä: ”Vaan vaimo, jonka veljeksien luo / näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo / ol' äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut / hän käymätt' olla muistoaarteilleen: / hän kuvia ei siellä jumaloinut, / hän hyvää yötä lausui lapsilleen.” (120)
     Runebergille ja Vänrikki Stoolin tarinoille on nyttemmin naureskeltu yltiöisänmaallisuuden ja sodan ihannoinnin vuoksi – esimerkiksi Kiven Seitsemän veljeksen ja Linnan Tuntemattoman sotilaan on katsottu paremmin kuvaavan elämän realiteetteja ja asioiden todellista laitaa. Sodan hurmeisuuden ihannointia minäkään en tänä päivänä ymmärrä, mutta ehkä juuri siksi näenkin Vänrikki Stoolin tarinat hieman erilaisesta kulmasta. Minulle teos edustaa sitä, mitä me nykysuomalaiset kansakuntana edelleen kipeästi kaipaisimme: hyvää itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihimme. Vain sitä kautta voimme huomata, ettei esimerkiksi rajojen ulkopuolelta tuleva väestö tai kilpailu maiden välillä ole uhka vaan mahdollisuus. Varmasti paljon nähnyt sotavanhuskin toteaa nimikkorunossaan: ”Täst' ilopäivästänsä / hän heitä kiittää saa: / ei ole koskaan nähnyt / hän työtä jalompaa. / Viel' osatahan voittaa, / oi, kiitos, Jumala! / Viel' elää isäin henki, / on Suomess' urhoja.” (33)
     Samanlainen isäin henki näkyi Runebergin kuvaaman Suomen sodan jälkeen toki toisen maailmansodan aikana, mutta ei kai meidän sukupolvemme oikeasti tarvitse odottaa uutta karmaisevaa sotaa ymmärtääkseen omankin erityislaatuisuutensa? Historia on syytä oppia ja muistaa, mutta turha siihen on jumiin jäädä. Terve itsetunto onkin mielestäni tärkein onnen edellytys: vasta kun arvostamme itseämme oikealla tavalla, voivat muutkin arvostaa meitä. Vasta kun olemme sinut itsemme ja omien vahvuuksiemme ja heikkouksiemme kanssa, voimme suhtautua oikein muihin, apua tarvitseviinkin. Runeberg voi antaa tunnustusta venäläisellekin sotilaalle ja kehua tätä kaikin puolin yleväksi, mutta suomalainen menee kuitenkin aina loppupeleissä ohi – ei toisinpäin.”Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa / maailmass' olette tai painetussa / kirjassa huomanneet niin ylevää, / niin viisast', uljasta kuin kansa tää?” (126, ”Von Törne”)
     Jos sitaatit ottaa kirjaimellisesti, tulee aivan liian helposti mentyä metsään. Epäilenkin vahvasti, että Runeberg itse ei suuressa viisaudessaan tänä päivänä kritisoisi esimerkiksi maahanmuuttoa. Sen sijaan ajatukset pitää suunnata positiivisiin voimavaroihin ja arkipäivässäkin iloisiin asioihin. ”Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla - -” (158, ”Numero viistoista Stolt”), todellakin, mutta ei siellä satanut räntää vaan paistoi aurinko. Tai vaikka olisi satanutkin, ei sitä koettu tarpeelliseksi nurista, aivan kuin ei harventuneiden rivien täyttämiä aukkojakaan. Von Döbeln, voittaja, ratsasti katse suunnattuna tulevaisuuteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti