Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

ERILAISIA KURJUUSSANKAREITA (Victor Hugo: Kurjat)

     Tolstoi kirjoitti aikoinaan valtavan opuksen kysymyksen Mitä on taide? ympärille. Victor Hugo on kirjoittanut omansa aiheesta Mitä on kurjuus? ja onnistunut siinä henkeäsalpaavan loisteliaasti. Lyhyesti sanottuna Kurjat on kertomus siitä, miten monella perustavalla tavalla asiat voivatkaan mennä syyttä pieleen. Teos rakentuu vahvasti pääkurjiensa ympärille, joten tarinaan pääsee sisään päästessään sisään noiden ihmisten aivoihin. Mutta kuka loppujen lopuksi on se kurjin? Kannattaako kurjuus itse asiassa, onko se juuri se, joka johdattaa elämän kohti ansaittua onnellista loppua? Vai tuleeko sitä onnellista loppua? Onko köyhä ja paha ihminen kurja vai onko kurjuus jotakin, joka on oikeastaan ansaittava? Siinä muutamia kysymyksiä, jotka risteilivät päässäni reissatessani ympäri Pariisia milloin hevosvaunuilla ja milloin likaviemäreitä pitkin - koko ajan huumaantuneena siitä karismasta, jonka Hugo on saanut vangittua hahmoihinsa.
     Ensimmäinen romaanin viidestä osasta on saanut nimensä - myöhemmin entisen - iloisen ja tavattoman kauniin neitosen, Fantinen, mukaan. Neito saa myös kunnian olla ensimmäinen naiskurja. Fantinen tarina alkaa Pariisin seurapiireistä, joihin hän ei välttämättä mieleltään kuulu, mutta joissa hän on kuin kotonaan niin kauan, kuin ihana sulho pysyy hänen vierellään. Miehelle saa kuitenkin riittää, kun kuvioihin ilmestyy Cosette, Fantinen tälle synnyttämä pieni ja suloinen tyttö, jonka äiti aina pukee sievästi. Raha vain on ikuinen ongelma, ja Fantine päätyy antamaan tyttärensä hoitoon majatalonpitäjäperhe Thénardierin luokse. Cosettesta tulee orja, ja nähdäkseni silmitöntä pahaa edustavat herra ja rouva Thénardier kiristävät tämän äidiltä kirjeitse hullun lailla rahaa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Puhtaasta äidinrakkaudesta Fantine vähitellen myy kaiken hiuksiaan ja lopulta hampaitaankin myöten ja kuolee sitten ankeasti viimeiseen saakka tytärtään odottaen.
     Cosette ei muista mitään äidistään. Hänen elämänsä koostuu vedenkannosta, siivouksesta ja omasta nukesta haaveilusta ilman kunnollisia vaatteita tai mitään muutakaan. Cosette on pikkutyttönä niin kurja, että epäoikeudenmukaisuutta tekee lukiessa mieli huutaa ääneen. Rouva Thénardieria pitäisi ravistella - eikö hän todellakaan ymmärrä, että tässä on kyseessä pieni lapsi, suunnilleen hänen omien tyttäriensä ikäinen? Cosette tulee kuitenkin pelastumaan. Hän saa isän, joka rakastaa ja jota rakastaa, kasvatuksen luostarissa, sieviä vaatteita, rumasta kauniiksi muuntautuvan ulkonäön ja myöhemmin täydellisen sulhasen ja hienon kodin toisensa jälkeen. Cosette on se, jonka suhteellisen hyvää asemaa ei tee kertaakaan mieli kyseenalaistaa: tyttö on sen ansainnut.
     Cosetten jälkeen teos keskittyy Mariukseen, joka alun alkaen on vain melko omapäinen, kenties turhautunut äidinisänsä hoivissa kiittämättömäksi kasvanut nuorimies. Kaikki muuttuu, kun Marius saa tietää vastakuolleen isänsä olleen eversti Waterloon taistelussa ja tämän jättäneen viimeisenä toiveenaan Mariukselle pyynnön hänen henkensä sodassa pelastaneen miehen etsimisestä ja palkitsemisesta. Miehen nimi sattuu olemaan Thénardier, ja hän sattuu myös kuulumaan Pariisin alamaailman rikollisliigaan - sen lisäksi, että asuu majatalonsa mentyä konkurssiin salanimellä Mariuksen seinänaapurissa. Köyhäksi, jaloksi ja nöyräksi opiskelijaksi tullut Marius vain on sattunut rakastumaan hyvin viehättävään nuoreen naiseen, jonka isän kohtalosta Thénardier aikoo kostona päättää. Kaiken tämän näkee Marius omin silmin ja joutuu tekemään raskaita päätöksiä isänsä ja rakastamansa neitosen välillä. Palkitsevan oivalluksen lukija saa, kun neito todella vahvistuu Cosetteksi. Rakastavaiset eivät kuitenkaan elä elämäänsä onnellisina loppuun asti - vielä.
     Huikein kaikista on romaanin päähenkilö Jean Valjean. Mies, joka aikoinaan on lusinut vuosikymmeniä kaleereilla varkaudesta ja sitten päässyt pois, on teoksen alussa todella pelottava. Lukija ei tiedä, voiko Valjean todella tappaa maailman hyväsydämisimmän ihmisen, piispa Myrielin, saatuaan tämän luota yösijan. Jotakin kauhistuttavaa miehessä joka tapauksessa on, kun yksikään majatalo tai yksityishenkilö ei avaa hänelle oveaan - tai niinhän sitä äkkiä luulisi. Epäoikeudenmukaisuuden perusongelma on, että sille, miksi Jean Valjeania järjestelmällisesti vainotaan lähes tuhat sivua, ei näytä olevan mitään syytä. Hyvä on, mies on ollut kaleeriorja, mutta sitäkin vain varkaudesta. Vapaaksi päästyään hän on kenties varastanut kaksi myöhemmin hänelle lahjoitettua kynttilänjalkaa, mutta entä sitten, ei kai se voi olla syynä kenenkään mestaamiseen? Etenkään, kun tämä mies on luultavasti yksi maailman hyväsydämisimmistä. Miksi, oi miksi kukaan ei näytä huomaavan sitä? Jean Valjean on kerännyt valtavan omaisuuden täysin rehellisesti valepersoonansa turvin. Jean Valjean on auttanut Fantinea. Jean Valjean on lavastanut oman kuolemansa päästäkseen vankilasta, jonne jollain lailla omituinen, elämäntarkoituksenaan häntä pitävä poliisitarkastaja Javert on hänet jälleen hoitanut. Juuri Jean Valjean on käynyt pelastamassa ja kasvattanut pikku-Cosetten. Jean Valjean on tyttö selässään kiivennyt luostarin muurin yli turvaan ja antanut haudata itsensä nunnan ruumisarkussa elävältä voidakseen aloittaa uuden elämän Cosetten takia. Jean Valjean on Cosetten tähden pelastanut Mariuksen hengen uhmaten elämää Pariisin likaviemäristöissä maan alla. Jean Valjean on pelastanut jopa Javertin hengen kesken vallankumouksen. Jean Valjean on aivan uskomaton äijä.
     Jako kurjiin ja ei-kurjiin on tarkemmin ajatellen harvinaisen selkeä. Thénardier ei ole kurja, sillä hän ajattelee vain omaa etuaan, orjuuttaa ihmisiä ja on jollain lailla itse aiheuttanut ankean asemansa. Javertkaan ei ole kurja ennen kuin romaanin loppupuolella, kun hän on päästänyt henkensä pelastaneen Jean Valjeanin käsistään ja joutuu sen vuoksi hukuttautumaan. Vastenmielinen mies muuttuu hetkessä paljon siedettävämmäksi, mutta seikka ei luonnollisesti poista turhautumista siihenastiseen tarinaan. Herra Fauchelevent, luostarin vaatimaton puutarhurimies, jonka mittaamattoman voimakas Jean Valjean niin ikään on joskus pelastanut, taas on selkeästi kurja. Mies joutuu pitämään kulkusta, jotta nunnat osaisivat väistää häntä, mutta hyväsydämisyydessään ottaa Valjeanin ja Cosetten asumaan luokseen ja antaa heille lopulta nimensäkin. Myös sivuhenkilönä Mariuksen elämässä ja myöhemmin vallankumoustapahtumissa esiintyvä herra Mabeuf on kurja, sillä hän auttaa Mariusta pääsemään isänsä jäljille eikä tee koskaan pahaa kellekään.
     Kurjissa nämä erilaiset kurjat ovat niitä, joilla on taito rakastaa, vaikka laki ja välillä koko muukin maailmanjärjestys potkii päähän. Kaikessa kurjuudessaankin Kurjat on kaunista luettavaa, ja kieli kykenee uskomattoman maalaileviin ilmauksiin. Esimerkiksi Mariuksen tarkkaillessa Cosettea vakipuistossaan tämän kasvoja kuvaillaan seuraavasti: ”Jotta näistä lumoavista kasvoista ei puuttuisi mitään, ei nenä ollut kaunis, vaan viehättävä, ei suora eikä kyömyinen, vaan nenä, joka saa maalarin epätoivoon, mutta runoilijan haltioihinsa.” Hugo yksin voi tietää, mitä hän tälläkin ilmauksella on visuaalisesti tarkoittanut, ja juuri siksi teos kauttaaltaan antaa mielikuvitukselle sopivasti sijaa. Paikoitellen Kurjien ilmaisu yltyy suorastaan pysäyttävän filosofiseksi. ”Molemmat kantoivat riutuen aistittomien nautintojen summatonta taakkaa. Näin elävät ne unissakävijät, joita sanotaan rakastuneiksi”, todetaan Mariuksesta ja Cosettesta, jotka vallankumoustaisteluiden jälkeen vihdoin pääsevät naimisiin.
     Paitsi iskevä yhteiskunnallinen kannanotto ja soljuva kielellinen ilmaisuvyyhti Kurjat on myös äärimmäisen taitavasti rakennettua draamaa, jonka edetessä lukijakin pääsee leikkimään salapoliisia. Suomennokseen esipuheen kirjoittanut V. A. Koskenniemi toteaakin, että Kurjissa kaikki tapahtumat, epäolennaisimpia sivujuonteita myöten, ovat olennaisen tarpeellisia. Toteamuksen tiedostaminen auttaa jaksamaan muun muassa lähes sadan sivun kuvauksen Waterloon taistelun historiasta, ja kiitos todella seisoo lopussa Hugon nivoessa kaikki mahdolliset juonenkäänteet ja pikkuseikat yhteen viimeisten lukujen aikana. Tähän mennessä lukemistani kirjoista yhtä voimalliseen ja silti toimivaan tiivistelmään on yltänyt aiemmin vain J. K. Rowling Harry Potter -saagassaan, mikä on lohduttavaa siinä mielessä, ettei kaikkia maailmankirjallisuuden suuria teoksia ehkä olekaan kirjoitettu ennen 1900- tai edes 2000-lukua.
     On pakko todeta, että tahtoisin kovasti nähdä Pariisin sellaisena, kuin se Kurjien aikaan Ranskan vallankumousvyyhdessä esiintyi. Huolimatta taisteluista ja toimimattomasta likaviemäriverkostosta kaupungin perusrakenne on jotenkin rauhallisempi ja turvallisempi kuin kuva terrorismiuhan ja massaturismin vääristämästä nyky-Pariisista. Kurjien Pariisiin voi kadota, mutta sieltä voi myös löytää paljon.
     Kiehtovaa Kurjissa on myös tietynlainen uskonnollisuus. En ota kantaa siihen, onko romaanin kurjilla jonkinlaisia kytköksiä Raamatun aikaisiin samanlaisiin hurskaisiin, mutta joka tapauksessa usko Jumalaan on näkyvissä tarinan takana. Tähän teokseen sopii myös ah, niin ihanasti ja hyväksyttävästi se omalla laillaan onnellinen loppu. Jean Valjean on kertonut viimein jumaloimalleen Cosettelle totuuden ja on valkopäisenä vanhuksena valmis jättämään tämän maailman. Niin paljon nähnyt mies toteaa tyynesti vain: ”Minä kuolen pian - - mutta ei se mitään. - - On paras, että minä menen. Kuolema on hyvä laitos. Jumala tietää paremmin, mitä me tarvitsemme.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti